torstai 22. syyskuuta 2016

Tuutori fiilistelee

Kauan odottamani tuutorisyksyn hektisimmät viikot alkavat olla takana päin, ja mielialani on miltei haikea. Tiesin jo vuosi sitten psykologian opinnot aloittaessani, että tuutorointi on kyllä ehdottomasti sellainen juttu, jota haluan tekemään. Niin kuin varmasti kaikille opiskelukavereilleni, psykologian pääsykokeiden läpäisy on ollut elämäni hienoimpia saavutuksia – niin uskomaton, etten tunne vieläkään aivan kykeneväni ymmärtämään sitä, että todella istun näillä kursseilla ja suoritan juuri näitä opintopisteitä, juuri tästä oppiaineesta, joka vuosien ajan oli vain kaukaisten haaveiden kohde. Itse hain opiskelemaan psykologiaa lukion jälkeen neljänä vuotena (kerran Jyväskylään, kolmesti Joensuuhun), ja joka vuosi panostaessani entistä kovemmin pääsykokeeseen, jäivät senhetkiset opintoni yhä etäisemmäksi asiaksi. On siis aivan selvää, että kun sain viimein tiedon siitä, että minut on hyväksytty opiskelemaan psykologiaa, olin valmis ottamaan menetetyt vuodet täysillä takaisin ja keskittymään opiskelijaelämään ihan kaikilla mausteilla. Tuutoroinnista ajattelin saavani oivallista ryhmänohjauskokemusta ja tietenkin taas kerran mahdollisuuden tutustua uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin.

Nämä syksyn ekat viikot ovat olleet mulle lähes terapeuttisia. Vuosien odotuksen jälkeen oma fuksisyksy psykalaisena suhahti ohi sellaisella vauhdilla, jota voikin odottaa, kun elämä on ensin tuntunut junnaavan paikallaan useita vuosia. Kun nyt on tuntenut uudelleen sen uskomattoman fiiliksen, joka itsellänikin väritti syksyn alkua vuosi sitten, on saanut tilaisuuden pysähtyä taas ihmettelemään sitä, että täällä sitä nyt todellakin ollaan. On tavallaan saanut uuden kierroksen hyväksymiskirjeestä toipumiselle. Tuutorina toimimisen anti ei ole kuitenkaan ollut mulle ainoastaan viime syksyn tuntemusten uudelleenfiilistelyä: olen saanut jälleen muistaa, miksi nautin jo yläasteella tukioppilaana toimimisesta. On ihana huomata, että ryhmänohjausta voi tehdä kukin omalla tyylillään ja persoonallaan.

Oli aika jännittävää, rankkaakin, tulla viime syksynä ekaa kertaa uuteen kaupunkiin täysin tuntemattomiin ympyröihin. Ajatus siitä, miten tärkeää turvallisen ilmapiirin luominen tuossa tilanteessa on, motivoi minua paljon. Uudet opiskelijat, varsinkin ne, jotka tulevat täysin uuteen kaupunkiin ihan yksin, ovat melko isossa käännekohdassa elämässään. Siksi alun tilanne, jossa heitä on kymmeniä tältä osin aivan samoissa lähtökohdissa, kutkuttaa mieltäni: niin paljon mahdollisuuksia ja odotuksia, avoin tulevaisuus, niin paljon uniikkeja, ihania tyyppejä. On erittäin palkitsevaa huomata, kun tästä joukosta muodostuu ryhmä, joka kokee yhteenkuuluvutta, ja josta löydetään uusia ystäviä.

Tässä vaiheessa tekstiä en voi olla jo siirtymättä tärkeimpään ja parhaimpaan asiaan tässä syksyssä: meidän uusiin fukseihin. Tähän huippuporukkaan, joka on nyt meistä ensimmäinen, jotka ovat sisäänpääsyään varten tankanneet tilastomatikkaa niska hiessä ja joko hyötynyt uudesta ensikertalaiskiintiöstä tai osoittanut suurta rohkeutta hakemalla siitä huolimatta. Ei tuutorointi olisi ollut näin mukavaa, ellei ohjattava jengi olisi oikeasti niin ihana ja motivoitunut kuin meidän uudet fuksit. Me tuutorit olemme yhdessä sitä yhä uudelleen ihmetelleet, miten jouhevasti koko porukka näytti ryhmäytyvän heti alussa, ja miten sydämellinen ja yhteisöllinen henki heidän välillään näyttää vallitsevan. Ihan alkaa herkistyttää, kun miettii jokaisen ihanan fuksityypin omaa polkua tänne meidän opiskelijayhteisöön, ja sitä, miten yksinäinen puurtaminen on nyt vaihtunut uusien ihmisten tapaamiseen, uuden sivun kääntämiseen elämässä, syvään huokaukseen ja katseen nostamiseen kirkkaalta näyttävään tulevaisuuteen.  Toivon, että alku on ollut hyvä ja tuleva opiskelupolku motivoiva, haasteineen päivineen. Vaikka itse en sitä omalla kohdallanikaan vielä täysin ole sisäistänyt, niin tästähän se vasta alkaa – opiskeluvuodet! Nyt ja tässä!

Terkuin, Anna